Pihalaatat vihdoinkin...

aika vempeleitä ovat nämä pikku koneet

Kauan ja hartaasti odotettu laattojen laitto pihaan onnistui vihdoinkin. Maanantaina 22 päivä elokuuta, pihaan tuotiin sitten pikkuinen kaivuri, se ajeli toiseen päähän pihaa. Pian tuotiin myös laatat. pinoittain pihalle.
 

 

Välillä tarvittiin käsityötä. Portaita oikaistaessa jouduttiin kaivamaan hurjia monttuja sekä käyttämään vesivakainta eli vatupassia. Taustalla alkavat laatoittajat työnsä ja se tietenkin on käsityötä kokonaan.



Mitä nyt hiukan jyristellään täryttimen kanssa maata tiiviimmäksi. 

Oli sille täryttimelle hurjan paljon käyttöä sitten muuallakin ja jyrinä kuului vähän väliä pihalta. Sitten kaiveltiin lisää portaita esiin ja oikaistiin. 

Tätä pyörävajan rappua oikaistessaan miehet aikoivat siirtää ränninaluskaivoa hiukan suorempaan ja löysivät jotain ihan asiatonta.

viimekesäisessä sadevesiviemärien remontissa ei ollutkaan vaihdettu näitä höperöitä alkuperäiskaivoja, joissa ei ole pohjaa lainkaan. Ne ovat siis jatkuvasti uittaneet sadeveden talon alle. Oli niihin sentään lisätty pyöreä putki neliskulmaiseen reikään ja toivottu, ettei mikään mene vikaan. Meidän kohdalle sitten vaihdettiin uusi kaivo joka on sellainen kuin sen tuleekin olla, pohja ja kaikki. 
Asuntomme eteen laattatyö osui keskiviikkona. Silloin olin Siltakylässä tapaamassa ystäviäni. Illalla ajelin kotiin ja perille päästyäni näin, että työ oli valmis. Se oli mieluisa yllätys.

Seuraavana aamuna, torstaina, tehtiin viimeistelyä. Miehet tasoittelivat pintahiekkaa ja minä mummeli raahasin kukkaruukkuja takaisin asemiinsa. 
 
Saimme hommat hoidettua iltapäivään mennessä.
Miehet veivät pois koneensa ja minä olin saanut aseteltua kissaruukun vartiopaikalleen oven viereen.

Nyt piha on tosi hieno, kyllä nyt kelpaa kutsua tuttuja kylään. Eniten se kuitenkin tuottaa iloa meille toivottesaan tervetuloa aina kotiin tultaessa.

Kevät aitaa nostaa..

Tekivät sitten meille aidat takapihoille taloyhtiön piikkiin. Kauan on aitoja toivottu lisäämään yksityisyyttä, nyt ne lopulta toteutuivat. Ruotsista tilattiin hienoja elementtejä viime syksynä ja ne saapuivat huoltoyhtiön varastoon alkuvuodesta odottamaan lumien sulamista ja roudan, sen vähäisen, häipymistä. Tulihan se kevät ja tuli aitojen pystytyksen aika.
 Ensin tuli melkoinen yllätys, kun minulle soitettiin: ”Alas tulla purkamaan tämä turvemuuri loppuun, me purettiin jo alku. Siinä on hiiren pesiä. Onhan sulla hengityssuojain”. Soittaja oli rouva hallituksen puheenjohtaja joka on ystävättäreni naapuri. Ystävätär jonka pihan yksityisyyttä väliaitana ollut turveharkkomuuri on suojannut, on sairas eikä pysty itse aitaa purkamaan varsinkaan, kun ei mitään etukäteistietoa purkamistarpeesta ollut, vaan se piti tehdä ”ihan nyt just”.

Ne siistit harkot, ne helpot...

 Kaikki helposti irronneet päällimmäiset harkot oli pinottu siististi pihan perälle ja kaksi uutteraa muuria purkanutta naapuria poistui tärkeisiin puuhiinsa ja jättäen teräsmuorin tappelemaan humalan juuriston valtaaman muurin alaosan kanssa. Noo, tämä teräsmuori tietenkin alkoi kolme metrisen metrin korkuisen muurin jäännöksen purkuhommiin. Olo tuntui kyllä enempi tinapaperiselle kuin teräksiselle.

Onneksi pääsin hetkeksi jaloittelemaan, kun huoltoyhtiömme pätevä ja rauhallinen pomo, isäpappa työmies mukanaan, tuli katsomaan vähän paikkoja sekä merkkaamaan mitä merkata täytyi. Aitojen paikat katseltiin ja merkkikeppejä laiteltiin.

tuo punainen pieni keppi on takapihan rajan osoitin

 Hiukkasen tarkenneltiin siinä samalla hallinta-alueiden rajoja. On se hieno sanahirviö tuo hallinta-alue, vaikka tarkoittaa sitä omaa takapihan tilkkua joka itse kullekin kuuluu. Turvemuuripuuhissa menikin loppupäivä.  Aivan lopuksi tarvittiin ukko-kulta rautakangen kanssa irrottelemaan viimeiset, miehen ranteen paksuisen humalajuurakon kahlitsemat, pohjaturpeet. On se kova juttu, humala meinaan, kasvinakin kamala. Saatiin se muuri kuitenkin lopulta puretuksi.

Niin sitten valkeni seuraava huomen. Tulipa paikalle huomenen myötä rivakka äijäporukka joka alkoi aitoja rakentaa . Ensin raivasivat vanhaa villiintynyttä pensaikkoa aitojen paikoilta ja sitten... ei kun rakentamaan.
Kaivoivat kuoppia tolpille, kantoivat elementtejä kohdilleen, pystyttivät ja ruuvasivat lopuksi ”reevesivat” listojen avulla tukevasti kohdalleen ja valoivat aidoille anturat. Siinä nyt odottavat aidat kahden työpäivän jälkeen loppusilauksia.

onkohan se hiukka levoton

Hiukan oli levottoman näköinen lopputulos siellä missä oli miehet opastettu naisen logiikalla elementtien asennus tekemään. Hyvää työtä miehet tekivät eikä siinä turhia nokka tuhissut. Tuttuja miehiä, kun olivat oli heitä mukava jututtaa siinä sivussa kun itse siivoili turpeiden loppuja ja humalan juuria pois ystävättären pihalta. Nyt on meillä sitten lopulta tosi hienot aidat… Kyllä nyt yksityisyyttä piisaa.

Ai niin, piti kertoa

 Oi piha herää eloon...



Ihana kevät ajaa tämän mummelin pihalle. Siellä hän upottaa haltioituneena sormensa pienen takapihansa kukkapenkeihin ja tervehtii jokaista kukkaa nimeltä:" Moi crookus, terve tulppaani, no mitäs unikko, hei vaan narsissi ja kas kas, kaihonkukka".  Vielä ammottavat farkkusiniset ruukut tyhjyyttään takapihan laatoilla, mutta suunnitelmia pörrää päässä kuin kimalaisia keväässä.
Minkäs siinä sitten teet...

Takapiha joutuu nyt kyllä odottamaan pörinästä huolimatta. sillä etupiha kaipaa kaunistusta kipeämmin.

Etupiha on karua harmaata kivituhkaa, joten sinne pitää rakentaa ruukuilla rönsyilevää runsautta.

 On siis ihan pakko rynnätä puutarhalle hakemaan orvokkeja, orvokkeja ja lisää orvokkeja. Matkaan kyllä takertui uusi ruukku ja uusi timattituijakin. Ne kaikki viedään tietysti etupihalle. Oho, ovi on jäänyt raolleen. Ai juu, ovikellon kyltistähän lupasin kertoa tarinan. Tässä se nyt sitten tulee:
Eräänä talvisena viikkona ovikelomme soi useita kertoja. Soittaja oli aina joku naapureista. Kerran ihan naapuritalostakin. No, ovikello soi avasin oven ja ukko-kultaa pyydettiin ovelle. Menin kylppäriin hiuksia laittamaan, mutta hetken kuluttua ukko-kulta koputti ovelle ja kysyi "Onko netti toimiva..???" vastasin "Häh, mitäh..Mikä", ja sanoin, että hetkonen vaan... tulin sitten siihen ulkooven suuhun takaisin selvittelemään mistä oli kyse ja selvisihän se.
Seuraavan kerran ovikellon soidessa olin puhelimessa lörpöttelemässä ystävättären kanssa... avasin silti oven ja taas kysytään miestä. No, hetken kuluttua ukko-kulta tulee ovelta ja kysyy missä on talosulku... neuvon ja asia on klaari.
Kolmannellakin kerralla jutustelen saman ystävättären kanssa kun ukkokulta avaa oven ja tullee kohta kysymään: "Voitko sä mennä ottamaan pari kuvaa...".
Neljännellä kerralla pyydetään ukko-kulta ovelle ja kysytään voisiko hän tulla neuvomaan kuinka kuvia saa kamerasta tietokoneelle, koska hän ei osaa sitä itse neuvoa lähettää hän vaimonsa, "kunhan se lopettaa puhelunsa", yllätys, yllätys taas saman ystävättären kanssa. Puhelun loppu meni ihan mahdottomaksi kikatukseksi, kun pahoitellen kerroin lähteväni tästä nyt "tuohon naapuriin tietokoneen käytössä auttamaan...". Olimme kuitenkin jo ehtineet sopia shoppailureissun ajankohdan, joten pääsin nopsasti opastamaan naapuria  asiassaan. Vielä tuli pari vastaavaa tapausta ovikellon soiton yhteydessä; kysyttiin miestäni ja mieheni tuli sitten kysymään minulta... Olimme kovin huvittuneita asiasta ukko-kulta ja minä.

Myöhemmin ajaessamme lähi kaupunkiin ostoksille nauroimme makeasti, ystävätär ja minä, kun kerroin tapauksista. Kuinka voikin sattua, että jokainen kysyjä onnistui kysymään asiaa jota ukko-kulta ei tiennyt. Noo, joskus vaan käy niin.
Shoppailun lomassa eksähdimme suloisen roinan kauppaan. Sieltä ystävätär bongasi kilven kiinitettäväksi ovikellomme yläpuolelle. Emme tiedä, ukko-kulta ja minä, hillitsikö se soittelua ovella vai loppuivatko asiat muuten vaan, mutta vain kerran  on haluttu tavata "Naista joka tietää kaiken" ja kerran on kohtelias romanipoika huopia kaupitellessaan kysynyt ukko-kullalta onko hän "se johtaja..." muuten on ollut melko rauhallista ovikellorintamalla. Vaikka meikäläistä on hiukan ivailtu kaikkitietävyydestä, on myös tullut myönteistä palautetta tyyliin, HAH HAH HAA... tai JES ! Tietooni tulleista viitauksista suuruuden hulluuteeni en ole välittänyt vaan olen ripustanut oveen vielä lisäksi kukkasen tervetuloa kyltille somistukseksi. Ai niin, ojennettiinhan minua kyllä sanomalla, ettei tuollainen ilmoitus ole oikein sopivaa ja saattaa herättää pahennusta, mutta en kyllä välittänyt siitäkään...

Se oli sellainen juttu se...  =)

Ristiäiset suvussa

Päivänsankari

näillä on hyvä astua kristityn tielle

Helsinkiin suvun kehtoon, Viipurin jälkeen, on vielä jäänyt asustelemaan meidän sukuhaaramme kantaäidin lisäksi pari vesaa. Nyt oli sukuun syntynyt pienokainen jota yhdessä riensimme katsomaan hänen ristiäispäivänään. Suvun kantaäiti on kirjonut ristiäiskoltun jossa 1979 alkaen on pienokaisiamme kastettu varhaisenpi sukumekko, kun on jo harhautunut johonkin toiseen suvun haaroista. Helsinkiin on jännittävä ajaa monen poissaolo vuosikymmenen jälkeen vaikka siellä on joskus ajokortinsa suorittanutkin ja ajokokeen läpäissyt. Pienen ylimääräisen lenkin ajelinkin miehen istuessa vieressä kalpeana ja huudahdellessa vääriä ohjeita. Helppo Karjalohjalta on kuitenkin löytää Meilahden kirkolle. En vain muistanut kuinka Pihlajatielle pitää Tukholmankadulta kääntyä joten seikkailin auton ympäri hiukkasen kauempana ja palailin sitten oikeille urille. Löytyihän juhlapaikka ja parkkipaikkakin löytyi hyvin. Sitten ei muuta kuin juhlimaan...
Pienelle siarentyttärentyttärelle antoi pappi kastetodistuksen lisäksi vielä pikuruiset töppöset jotka joku seurakunnan äideistä oli, kirkkoherran mukaan, "tikuttanut" vartavasten kastelahjoiksi.
Pientä tyttöstä sai sitten kahvittelun lomassa isoisoäitikin hetken pidellä.

kantaäiti ja pikuruisin

Niin se kulkee elämä eteenpäin vuosien vuosien taa...
Sitä ennen pitää kuitenkin hurauttaa kotiin. Paluumatkalla armas aviomies pelkäsi huomattavasti vähemmän ainakin, kun oli päästy ulos kaupungista ja suunnattiin  moottoritielle. Päivä oli mukava ja kotiin tulo turvaisa. Parhaat kiitokset kaikille kaikesta... =) Niin ja sainhan minäkin pikkuista sisaren tyttären tytärtä hetkisen hellitellä =)

povella pehmoisella pienen on hyvä olla

Näyttely pystyyn

Innokkaasti keksittiin ripustuskeinoja

Näyttelyn pystytys sujui ja onnistui. Mutta olisi jäänyt onnistumatta jollei opettaja olisi saanut toisesta kirjastosta lainaksi ripustusvaijereita. Tietenkin meillä kaikilla oli osuutemme yksi kirjoitti teoksille nimiä, toinen haki sinitarraa lasten töihin. Kolmas yritti valita piirrustuksia uunin kylkiin tarrattavisi. Taulut saatiin seinille vaijereilla ja siimoilla, mutta ne keikkuivat hilpeän pyykin tavoin pari tuumaa seinän edessä ja aiheuttivat lievää epätoivoa...

Uunin uudet vaatteet

Avuksi keksittiin sinitarra, joka oli jo ollut käytössä lasten maalauksiin uunia puettaessa uuteen asuunsa. Siitä leivottiin möykkyjä joilla kuvat ankkuroitiin seinään ja suurin osa kieppuvasta liputuksesta saatiin kuriin. Töitä jäi mukavasti vielä leviteltäväksi pöydille, jotka olivat jääneet koululaisten käsityönäyttelyltä vapaiksi. Osalla maalauksia somistettiin porrastila johon oli jäänyt nauloja ajalta ennen remonttia. Löytyi myös muutama kantikas pylväs parin työn alustaksi. siinä se sitten olikin näyttely hienosti esillä ja ei kun kotiin ja tekemään luonnosta blogiin.

kaverit antoivat työlleni nimen läheisyys...

Kevätnäyttelyä pukkaa...

Karjalohjan kaunis kirjastorakennus on vanha koulu

Talvi taittaa selkäänsä ja kevät keikahtelee kylän raitilla. Opistojen kevätnäyttelyjä valmistellaan täällä Karjalohjallakin. Meillä on oikein aktiivinen 11 hengen ryhmä taiteilemassa viikottain. Tuli siis aika pystyttää näyttelyä... Se tapahtuu tänään. Vatsanpohjasta nipistelee. Jouduin paikkaamaan yhteyshenkilöämme, kun hän ei ikävän perhetapauksen vuoksi enää pystynyt hoitamaan järjestelyjä.
Menin siis tapaamaan kirjaston hoitajaamme. Näyttelytila on kirjastorakennuksen yläkerrassa. Tämä Kulttuurivintti on ihastuttava valoisa tila ja siellä on oivallinen valaistus.

Kuva on viime syksyltä jolloin ei vielä ollut remonttia tehty.

Vuoden vaihteessa sinne oli tehty remontti entiset surkeat ripustuslaudat oli poistettu ja uskoin tilalle tulleen jotain ihanaa ja toimivaa...
Mitä vielä kattoon olikin tuunattu muutama vajaa mittainen kisko joissa ei ollut kuin yksi ripustuskoukku metriä kohti ja työt jotka tällä kertaa olivat näyttelyä tekemässä olivat kuin pyykit narulla. Lisäksi pienempiä töitä oli teippailtu ilman kehyksiä pitkin seiniä, koska kuudelle metrille ei ollut muuta mahdollisuutta töitä asettaa esille, sillä seiniin ei saa lyödä nauloja. Järkytyin syvästi. Soitin lähes hysteerisenä kunnan rakennussihteerille... hän lupasi yrittää järjestää tälle päivälle jotain... On mielenkiintoista nähdä mitä se jotain on... Onneksi seuraavana päivänä toukokuun näytteille asettaja koki samanlaisen shokin ja soitti myös rakennussihteerille asiasta.

jos hyvin menee juhlitaan jos ei niin otetaan murheeseen

Ehkäpä saamme yhteisin voimin muutoksen liikkeelle... No, illallahan sen näkee.

Pienessä maailmassa kohisee

Kaikkea sitä sattuukin pikku maailmassani... Tänään harjoittelen blogaamista. Tyttären tytär neuvoi ja valisi linkin jossa voisin aloitaa. Yllätys, yllätys! Olin jo aiemmin yrittänyt luoda blogia joten minulla oli oma tili. En kuitenkaan ollut osannut pitemmälle ja tili jäi kummittelemaan yksikseen. En edes tiedä miten löydän tänne takaisin mutta eiköhän joku taas neuvo... Mikäli nyt onnistun kokeilussani aion kirjoittaa seuraavan jutun pahennusta herättäneestä ovikellon kyltistämme...
siis näkymisiin



kahvi maistuu kaikkialla, matkakuva Madeiralta



 Rippe